perjantai 7. syyskuuta 2012

Missing home?

Tosiaan jäljellä olisi tasan 25 kokonaista päivää ennen Suomeen lähtöä, ja tunteet heittelee laidasta laitaan. Toisaalta oon aivan innoissani, että pian mun seikkailu täällä loppuu, mutta toisaalta tuntuu hirveän haikealta lähteä täältä. Mun mielialatkin vaihtelee jatkuvasti, sillä välillä murjotan huoneessani ja suurinpiirtein lasken tunteja lennon lähtöön, ja sitten taas seuraavassa hetkessä nautin täysillä elämästäni täällä. Mitä vähemmän päiviä on jäljellä, sitä sekavammat mun fiilikset on.

En oo koko aikana potenut varsinaisesti koti-ikävää. Oon saattanut haikailla, että voi "vitsi, kun olisi kiva ollut olla tuolla tai tuolla", ja kaivannut asumista yksin ja jotain Suomesta löytyviä juttuja (parempi netti!). Mutta olisin toisaalta aivan tyytyväinen, jos asuisin vaikkapa täällä yksin, ei sen mun kodin täytyisi välttämättä olla Suomessa. Tietenkin on aivan ihanaa nähdä perhe, kaverit, koirat ja tallata tuttuja Turun katuja, mutta en mä voi rehellisesti sanoa, että mulla olisi niitä ihan hirmuinen ikävä. Kaipa mä oon sen verran aikuistunut, matkustellut tms., että tiedän niiden odottavan mua siellä olin mä kuinka kauan tahansa poissa, ja jos ne kaikki ystävät ei mua siellä odota, niin eipä ne oo mun ystävyyden arvoisia. Poissaolo onkin paras tapa huomata ketkä on niitä oikeitä ystäviä.

Tuntuu varmaan aluksi kyllä tosi hiljaiselta asua vaan parin koiran kera aivan yksin, kun on tottunut tähän sirkukseen. Vaikka (suurimman) osan ajasta toivon, että asuisin täälläkin yksin, niin on noi Guy ja Mark mulle äärettömän rakkaita ja hirveä ikävä niitä tuleekin. En näe niitä joka kuukausi, enkä edes joka vuosi, mutta tiedän, että me nähdään vielä joskus. Onneksi on s-posti, skype ja facebook, niin yhteydenpito on hurjan helppoa. Ja hei, Mark on luvannut tulla mun TOISEN lapsen ristiäisiin - kuulemma ekat se jättää välistä. :D Vaikka oon täällä välillä kiukutellut ja joskus ei oo huvittanut tehdä töitä, niin tuskin oon kumminkaan niiden mielestä ihan järkky ollut, kun ne suunnitteli miten saisi mut pidettyä täällä. Mulla on kyllä täydellinen ajoitus täältä lähtöön, sillä töitä on tulossa tänne ainakin tuplasta enemmän myöhemmin syksyllä.... voi seuraavaa tyttö raukkaa.

Mulle on edelleen täysi arvoitus, mitä mä siellä Suomessa alan puuhata, mutta eiköhän sekin sitten aikanaan selviä. En jaksa stressata sitä nyt, kun tiedän sen kuuluisan stressin iskevän kumminkin Suomessa. ;) Näyttelyistä päätin pitää Suomessa taukoa, tai ainakin vähentää niitä reippaasti. Muutama ulkomaille suuntautuva reissukin oli suunniteltuna valmiiksi, mutta nekin jää välistä. Tän kaiken pyörityksen jälkeen mulle riittää, että saan vaan nauttia niiden koirieni kanssa vietetystä ajasta kotona, ehtii niihin näyttelyihin myöhemminkin. Muutamaan näyttelyyn ollaan kumminkin menossa, sekä itse olen lupautunut tuomaroimaan junnuja. Tärkeintä mulle onkin niiden kavereiden näkeminen siellä näyttelyissä, eikä se menestyminen kehänauhan sisäpuolella. Tällä hetkellä se kilpailuinnostus ja voitontahto on aivan nollassa. Kokonaan mun koirainnostusta ei olla täällä onnistuttu tappamaan, sillä pentusuunnitelmia oon pyöritellyt päässäni. ;)

Tällaisia höpinöitä tällä kertaa täältä sairasvuoteelta. En ymmärrä miten näillä helteillä onnistuu saamaan flunssan - oon vaan aikas taitava. Jospa välttyisin nyt siltä perinteiseltä syysflunssalta Suomessa, mutta taitaa olla turha toivo...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti